Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.
Jes. 55:10-11 (KR33/38)
Tänään tahdoin aloittaa seesteisellä kuvalla ...ystävän mökiltä muutaman vuoden takaa...
Luin toista blogia, jossa kerrottiin syöpään kuolevan naisen mietteistä sairaalassa...että kuolema on niin kaunis, että Jumala tahtoo salata sen, että jaksaisimme elää. Paavalikin kutsui kuolemaa voitoksi (kun tiesi, minne on menossa)...Toisaalta, viimeisenä vihollisista kukistetaan kuolema....
Ystäväni poika on sairaalassa toista vuotta, aivokasvainleikkauksen jäljiltä....22vuotias...juuri oli oman kodin saanut, valimistunut ja aloittanut töissä. Ainoa lapsi. Suerakunnan rumpalipoika. Äitinsä oli saanut terveen paperit syövästä juuri ennen pojan sairauden toteamista. Eikä ole muuta kuin riippua niissä Jumalan lupauksissa, uskoa vaikka epäilee niin, että meinaa järki lähteä....elää päivästä toiseen kiinni sairaalassa...pojan luona, jonka kunto vaihtelee rajusti...ja lääkärien ennuste on huono...
Mistä tuleekaan voima arkeen...kun ystävätkin ovat arkoja rinnalla kulkemaan ja avuttomuuttaan pysyvät hiljaa.
Omat menetykset ovat olleet maallisia, aineellisia......kuitenkin niin riipaisevia, että toipuminen on ollut hidasta...oikeudetta jääminen oikeusprosesseissa kahdeksan vuoden ajalta, jolloin lapset siinä sivussa aikuistuivat, kodin menetys ja suunnaton velkataakka pistivät kyykkyyn....Mutta perhe säilyi kasassa ja anteeksi on pitänyt oppia antamaan...jottas ei järki menisi...Ilman Jumalaa olisi kaikki jo kohdaltani ohi...
Nyt on kiitoksen aihetta niin, että itkettää. -Viisi tervettä aikuista lahjakasta lasta, puolisoineen, kahdeksan tervettä lahjaa, lapsenlasta...nuorimmat rinsessat muutaman kuukauden ikäisiä...--Sanotaanhan raamatussa, että lapsenlapset ovat vanhuksen (mikä vanhus vielä...) kruunu. Ja ihana Mies, joka antaa tilaa elää ja olla vaikka mökkihöperönä. - Elämää on elettävä, tätä päivää...joka ei palaa...eilisestä on opittava irrottamaan ja huomisesta ei tiedä...
Joten siunattua tätä päivää...toivottelee viikonloppukylään vanhinta omaa rinsessaa ja onnipoikaa sekä rinsessaonervaa odotteleva, pikkuisen itsekäs mumma.
Lumoava lummekuva!
VastaaPoistaOn se kumma juttu, että onnen kuvittelee joksikin, joka on tulossa mutta vielä kaukana. Eikä huomaa, että tavallinen, puhdas arki on sitä onnea!
Kiitos toivotteluista, samaa sinnekin ja terveisiä! :)
Kaunis kuva lumpeesta, herkkäkin!
VastaaPoistaJa sellasia me ihmiset olemme, ei aina ajatella sitä, mitä meillä jo on, vaan ajattelemme aina kaikkea muuta.
Mutta nyt valokuvauksen myötä olen oppinut edes pikkasen huomaamaan, miten ihana on Jumalan luoma luonto!
Siittä pitää muistaa myös kiittää iltarukouksissaan, kuin myös omaa perhettään, ja kaikkia heihin liittyvää.
Myös kiitän teistä täällä olevia ystäviäni, kiitoas että saan olla teille myös ystävä!
Sinullekkin on kukkia blogissani huomenna 14.02. Hyvää ystävänpäivää sullekkin!
Saa napata kuvan, jos tykkää, olen sen ite maalannut, öljypastelliliiduilla.