Siellä se kiemurtelee...tuskin havaittavissa...paitsi, kun kuvan suurentaa.Se muistuttaa Sotkuman kylätietä, viisikymmentä luvulta, kun ei vielä pikitie rikkonut maisemaa. Sitä tietä, hiljaista ja mutkittelevaa, talsin isän käsipuolessa pienenä tyttönä mummon mökille.
Mökki oli miltei kiinni järvessä, harmaa, hirsinen, pärekattoinen.
Sinne liittyvät lapsuuden rakkaimmat muistot, mesimarjoineen, heinään pujotettuine ahomansikkoineen, onkimisineen, uimisineen...ja juuri paistettuine ruisleipineen, päälle laardia ja suolaa.
Myöhemmin sitten tuli pikitie, joka halkaisi kylämaiseman, kulki Viinijärven rantaa ja toi liikenteen hälyn uneliaaseen kesäoloon.
Tämä kuvan kylätie on tätä päivää...vallesmannin kiharoineen, mutkineen ja mäkineen.
Sinne...kuin palaisi lapsuuteen.
Melkein kuin silta Narniaan...
VastaaPoistaSiinä vanhassa kylätiessä...siellä Pohjois-Karjalassa, oli vielä lukuisia veräjiä ennen perille pääsyä.
Niinhän se on oikeessakin elämässä...veräjää toisensa perään, ennenkuin maaliin päästään.