Niin lähellä ja niin kaukana...tämä utuisen sinivihreä aamutunnelma.
Nyt jo koivut kellastuvat, pudottavat lehtiään ja aamuisin jäähtynyt kaste kimaltelee polun varren kuihtuvassa ruohossa.
Ei voi mitään....syksyssä ollaan...ja niin paljon jäi taas tekemättä.
Narniamökillä käynti jäi väliin, samoin saaristokeikka ystävän kanssa.
Siskon mökillä toistamiseen piipahtaminen jäi...ei jaksa joka viikonloppu.
Viime viikonloppuna teimme extemporee matkan Tallinnaan Aikamiespojan ja Miniän kanssa...hotellireissun.
Tuli vaan semmoinen tunne, että jonnekin piti päästä.
Vikingxpr:llä huitastiin yli lahden. Aurinko paistoi ja tyyni meri kimmelsi. Miltei koko ajan oli maata näkyvissä jossakin.
Laivasta ulostullessa ropsi vettä...vain puolisen tunnin töräys.
Silti bussiin tälläydyttiin...minä ensimmäisenä...ja huomasinkin muun porukan menevän toiseen.
Hotellin aulassa tavattiin.
Poislähtö taas tuli niin pikaseen, ettäs lepäämiseen olisi ehdottomasti tarvittu vielä toinen yö hotellissa.
Laivassa päästiin keulaan ikkunan viereen tilavasti kotimatkaksi. Saimme ihailla meren kimmellystä, hiljaista aaltoliikettä, ohi menevää pika-alusta ja joitakin ohitettavia, hitaampia aluksia....valkoisia, yllättävän lähelle tulevia purjeita.
Kustaanmiekka tulla tupsahti äkkiä eteen ja matka oli ohi.
Äiti on kotiutunut keuhkokuumeen jäljiltä sairaalasta.
Aamulla se taas säikäytti...annoin puhelimen soida kolmeen ottteeseen pitkään eikä kukaan vastannut.
Piti soittaa Juniorille vastapäiseen taloon, että mummoa kipaisisi katsomaan...onko hengissä.
Juniori soitti kohtsillään isomummon nukkuvan.
On se vaan jotenkin niin voimaton ja hätkähdyttävän vanha. Ihan yhtäkkiä. Eihän oma äiti voi silleen vanheta...sehän on iankaikkisuusolento, maailmannapa.
Kohtahan sitä huomaa itsensäkin lähenevän vanhuutta...ja sieluparka ei älyä vielä vanhenemisesta mitään.
Ja entäs lapset...
Ensin ne olivat pieniä ja odotti niitten kasvamista.
Sitten ne saivat kiinni ja kasvoivat ohi ja lähtivät omilleen.
Nyt niillä on omat lapset ja elämät.
Kaikki jotenkin tuntuu lipuvan hiljalleen ohi. Mistä sitä saisi elämänsyrjästä kiinni, jottei ihan jäisi paitsioon.
Tuntuu olevan syksy muuallakin kuin ikkunan ulkopuolella... ;o)
VastaaPoistaEi me nyt vielä ihan ulkopuolisia olla...joo joo, olen sua nuorempi, mutta mummi kuitenkin jo minäkin ;o) Ja eikös tuo meneillään oleva remontti pidä jotenkuten kiinni elämässä..? :o)
Mutta oikeassa olet kyllä sen suhteen, että niin helposti eletään niin, että odotetaan koko ajan tulevaa ja unohdetaan ELÄÄ sitä meneillään olevaa hetkeä ja hups! sitten se jo menikin!! Olen kyllä tietoisesti yrittänyt päästä eroon "sit ku" -ajattelusta - ja välillä tuntuu siltä, että olen jopa onnistunut :o))
Mutta nyt juuri pitäisi tehdä ihan muuta kuin tätä, jos haluaa nähdä tämän kämpän edes hiukan siistimpänä tulevaisuudessa eli huomenna ;o) =>
siis SIIVOAMAAN!!
Meneillään ei remontti ole...vasta tuloillaan.
VastaaPoistaTosin hyvin suunniteltu on puoleksi tehty...niin että sinällään jo hyvinkin pitkällä...
Ja syksy tekee kyllä mulle semmoisen ikiaikaisen, siivettömän haikean olon.
Tosin villapaitaan on kiva kääriytyä....ja haisukynttilät kaivaa ilmaa sulostuttamaan...ja edes hiukan valoa luomaan.