Kaikenaikaayhdessä

Paita ja peppu.
Vakka ja kansi.

"Me" nakertaa minua.
Kaikenaikaayhdessä.
Viisitoista viime vuotta olen ollut omin nokkineni päivät.
Minä itse.
Nyt on "me", viime kesästä lähtien.
Vaikka niinhän raamattu lupaa.
Ettei enää olla kaksi vaan yksi.
Kauan sen huomaaminen kesti, neljäkymmentä vuotta!

En osaa ottaa tilaa itselleni.
Mies on niin suuri.
Se täyttää olemuksellaan koko asunnon.
Vaikkei tarkoitakaan.
Sillä on hyvä itsetunto.

Kohta "me" lähtee rannalle, peräkanaa.
Mies pari askelta edellä, minä reppu selässä perässä.
Taakankantaja.
Vapaaehtoisesti.
Sitten "me" lataantuu auringossa pötkötellen.
Autuaasti lämmöstä nautiskellen.


Aamulla verhon rakosesta pilkisti kirkkaansininen taivas, naapuritalon katolla vesitynnyri maalit lohkeillen.
Ja kaksi irvistävää aurinkokennoa.
Ei enää yksinäinen t-paidan hiha vilkutellut huomenia vaan koko kirjopyykki.
Huomenet.


Poika luki blogiani ääneen:
Ensimmäinen lause, pistepistepiste.
Toinen lause, pistepistepiste.
Kolmas ja neljäs lause, pistepistepiste!
"Äiti, miks noita kolmia pisteitä koko ajan?"

En enää kirjoita kolmiapisteitä.
...ainakaan lauseen loppuun.
Hyvä huomio silti.

Kuitenkin elämä tässä ja nyt on hyvää.
Siitä kiitän.

...............................................................

Päivän Sana

Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. 1. Joh. 3:18 (KR33/38)