Yöt pimenneet

Siinä se Suomen suvi hiljalleen kallistuu kohti syksyä.
Viileää ja sateista on ollut.
Hellepäiviä yli puolet paria viimevuotista vähemmän.
Vaan en sure.

Lentoliput Turkkiin on jo ostettu.
Tällä kertaa edestakaiset.
Kesää lähdemme jatkamaan, liki kolmeksi kuukaudeksi!
Turkooseihin vesiin, kolmenkymmenen lämpöasteen tuntumaan.
Käveleksimään.
Maleksimaan.
Nauttimaan maalaistorien annista.
Ja sunnuntaisista kotikirkon menoista.

Lastenlapsista olemme nauttineet täysin siumauksin, väsymiseen asti.
Rakkaista.
Kunnon rutistuksista.
Yökyläläisistä.
Yhdessä puuhastelusta.
Nyt alkaa olla taas aika kahdenkeskiseen eläkepäiväeloon.

Äiti täytti 89 vuotta.
Yksikseen asustelee.
Kotihoito muutaman kerran päivässä piipahtaa.
Ateriapalveluja ei huoli.
Itse pesee pyykkinsä ja osin ruokansakin laittelee.
Kauppareissut hoidamme.
Mahdollisimman paljon toivon äidin itse tekevän askareitaan, jottei ala taantua.
Jännittää silti, lähteminen.
Murehtimaan en rupea.
Isän rakkaudelliseen hoivaan ja huolenpitoon luotamme.
Kuitenkin taivaankotiin lähtö on jossain...edessäpäin.
Väliin äiti puhuu jo tahtovansa lähteä ja voimat tuntuvat hiipuvan.
Aina se elämänliekki kuitenkin vielä on voittanut.
Päivä kerrallaan.
Elämää tässä ja nyt.

...............................................

Päivän Sana

"Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä." Matt. 18:20 (KR33/38)

Siitä kiitän!

Turkoosit vedet, kesän lämpö.
Siellä ne odottavat jo malttamatonta matkaajaa.
Muuttolintujen mukaan lähdemme.

Ennen aina haikeana lauloin veljen lähtiessä syksyllä Kreetalle, että:"mukaansa ei mua ottaneet
ne maihin lämpimiin--saa siivettömät tyytyä....maan kylmän kahleisiin."

Vaan nyt on jo meidänkin vuoromme lähteä, jo toisena syksynä peräjälkeen.
Kiitos Isä taivaan!
Sydän kiitollisuutta tulvillaan!