Talvellisia

Vuosikin jo vaihtui.
Joulut vietettiin Suomen talvisissa maisemissa.

Äiti, 89v., oli kuukauden sairaalassa.
Nyt opettelee kotona oloa maksimikotiavun turvin.
Sydän sykkyrällään seuraan, kuinka äiti jaksaa.
Hengitys tuntuu salpautuvan jo makuuhuoneesta keittiöön kävellessä.
Mielessä jyllää taistelu, mikä on turvallinen asumispaikka.
Vaihtoehdot kun ovat vähissä.
Vuodeostolle odottamaan puoleksi vuodeksi vanhainkotipaikkaa?
Äiti haluaa olla kotonaan, eikä vuodeosastopaikka houkuta.
Päivä kerrallaan seurailemme.
Onneksi sisareni ja tyttäreni asuvat äidin lähellä.
Muutoin Alanyaan lähtö vaikeutuisi.


Alanyassa kirjasin kävelyjä syyskautena 350 kilometriä, sitten lopetin kirjaamisen.
Arviolta kävelimme nelisensataa kilometriä.
Painoa laski kolmisen kiloa ilman mitään rimpuiluja ja reilusti syömällä.
Täällä on tullut takaisin.
Liikutaan reilusti, mutta aina autolla.
En jotenkin saa irti itsestäni liukastelemaan pakkaseen lähtemistä.
Helmikuun loppupuolella suuntaamme takaisin turkooseille rannoille.

Kolme päivää ennen kotiin lähtöä ehdimme asua uudessa asunnossa Alanyassa.
Teimme vuokrasopimuksen kolmeksi vuodeksi.
Yhdeksän kerroksisen talon kolmanteen kerrokseen.
Valoisa reilut seitsemänkymmentä neliöinen koti, kalustettu.
Pihalla kaunis uima-allas alue.
Rantaan n. 700m ja kaikki asiat voi taas hoitaa kävellen.
Kaipaan rantalöhöä, meren tillistelyä, kimallusta aalloilla, maalaistoria  ja värikästä elämää.
Kotikirkkokin ehtii alkaa jo talviloman jälkeen.
Siitä kiitän.

Ystäväni sanoi, että kun on kerran käynyt joen toisella puolella, on aina väärällä puolella sen jälkeen.
Täällä kaipaan lämpöä, merta, aurinkoa, tuoksuja, lupsakkaa olemista.
Kiireettömyyttä.

Alanyassa ikävöin lastenlapsia.
Sinne kuitenkin mieli halajaa.
Neljänkymmenen vuoden haaveilun tulos...etelään talvia viettämään.
Kiitän taasen Isää taivaista!

..............................................................

Päivän Sana

Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. Jaak. 1:22 (KR33/38)

 

Alanyasta itään

Maanantaina 5.11. piti herätä aamukuudelta, ei ollenkaan ihmisten aikaan.
Tavarat olimme laittaneet reppuun jo edellisiltana.
Kahvit töräytin lähtiäisiksi, jottas edes hiukan hereillä olisimme.
(Normaalisti nukumme kymmeneen).
Aurinko paistaa killitteli, lämmintä reilut 20 astetta aamutuimaan.

Vuokrattu kymmenen hengen pikkubussi kurvasi piirulleen ajallaan portille, jossa odotimme jo naapuripariskunnan kanssa.
Ja eikun matkaan, neljän suomalaispariskunnan voimin ja iloisin mielin.

Turkki heräili kukonlauluineen ja seitsemäksi kouluun rientävine lapsineen.

Matka taittui yli vuorien kiemurtelevia kuivia serpentiiniteitä.
Maisemat alas merelle olivat huikaisevan upeita, eikä aina oikein uskaltanut kurkkiakaan.
Meri turkoosina kimalteli rauhallisena omassa majesteettisuudessaan.
Vuorten rinteillä aluskasvillisuus oli niukkaa, kanervan tapaista varpua havupuitten juurella.

Suuntasimme kohti meren rannalla sijatsevaa Mersiniä, josta varasimme vaatimattoman hotellin tukikohdaksi, kolmeksi yöksi.

Majoittumisen jälkeen lähdimme pienelle iltakierrokselle, janoa sammuttamaan aluksi.

Pöytään kannettiin pähkinöitä ja hedelmiä, joita lievän ihmetyksen vallassa mutustelimme.

Laskun saatuamme syntyi melkoinen rähinä.

Laskuun oli oman tilauksemme lisäksi lisätty kaikki pöytään kannettu ylimääräinen.

Suomalaissisulla puolustimme oikeuttamme maksaa ainoastaan tilaamamme.

Lähes käsirysyn jälkeen pyysimme poiliisia paikallle, kun henkilökunta turkkilaistemperamentilla huitoi, kiljui ja uhkaili.

Lopuksi kompromissina maksoimme suurimman osan ylimääräisistä, ettemme päätyneet putkaan!

Aamupalan jälkeen suuntasimme Tarsokseen, Paavalin jalanjäljille:
-kirkko, kaivo ja roomalainen tie.

Tutkailimme ikivanhoja kortteleita, kapeita kujia, basaareita...mausteista lämmintä tuoksua.

 

Kohti yllätyksellistä Adanaa.

Löysimme autolle parkkipaikan maailman vanhimman kivisillan kupeesta, kadun varrelta.

Autosta lähtiessämme otin painavan repun selkääni, jostain kumman syystä.

Mitään pysäköintikieltoa emme nähneet.

Lämmintä oli liki kolmekymmentä astetta ja verkalleen kuljimme vanhoja kauppakujia ihmetellen.

Löysimme lounaspaikaksi paikallisen lokantan, jossa keittiössä tutustuimme tarjolla oleviin ruokiin.

Jugurttia, keittoa, riisiä ja imami bayldiä, täytettyä munakoisoa, herkkuani.

Koko kahdeksan hengen seurueen lounas maksoi 60 TL, noin 26 €.

Adanan kuusitorninen moskeija kimalteli auringon paisteessa, joen pintaan heijastellen.

Uudessa kauppakeskusksessa piipahdimme.

Kesäisessä säässä jatkoimme matkaa hiljalleen autolle päin, äänekkään ja vilkkaan liikenteen seassa yli katujen loikkien.

Autoa ei näkynyt, poliiseita kylläkin...ja lava-auto, johon hinattiin poiskyydittäviä autoja.

Kadun varteen oli ilmestynyt pysäköinnin estäviä oransseja tötsiä.

Siinä sitten setvittiin ja setvittiin ja setvittiin.

Poliisi ei osannut englantia, meistä kukaan ei tarpeeksi turkkia!

Kadun reunakiveyksellä istuskelimme liki kolme tuntia.

Adanan liikennekaaos siinä silmiemme edessä velloi, tyyttäili,

illan hiljalleen hämärtyessä ja viilentyessä.

Lopulta dolmuksella lähdimme kuuden hengen voimin takaisin Mersiniin, kahden miehen jäädessä Adanaan hotelliin yöksi.

Seuraavana aamuna miehet huomasivat hotellia vastapäätä poliisiaseman, jonne suuntasivat.

Kiitos paikallisen poliisipomon, asiat etenivät vauhdilla ja "turistit" pääsivät lähtemään, poliisikyydillä alkuun!

Auto saatiin lunastettua siirtomaksulla karanteenista ja miehet palasivat Mersiniin

kahdenkymmenen tunnin jälkeen!

Takaisin lähtöaamuna pisarteli, taivas oli muttunuut harmaaksi.

Tien pinta oli sateesta liukas, auton renkaat sileät.

Vuorten ylitys jännitti.

Miten semmoisissa kiemuroissa auton saa pysymään tiellä.

Entäs vastaan tuleva, raskas liikenne.

Ylämäkeen juuttui ensin edellämme ajanut rekka.

Sitten vastaan tulevalla puolella ulkokurvissa auto oli suistunut tieltä, perävalo vaan näkyi.

Seuraavaksi kuorma-auto ynnä useampi henkilöauto oli kolaroinut.

Jossain kohdassa vastaan tuli rekka vasenta laitaa!

Vesisade yltyi, näkyvyys liki olematon.

Kiitos Herralle ja taitavalle kuskille, että vuorten ylitys päättyi kohdallamme onnellisesti!

Viimeisen pysähdyksen teimme Anamurissa.

Rankkasateessa parkkeerasimme auton lokantan ovelle ja hyppäsimme ovesta sisään.

Ravintolan katto vuoti, mutta kuivakin pöytä löytyi.

Ja hyvää syömistä saimme.

Henkilökunnalla oli oma laakea yhteinen metallivati, jossa herkullisen näköistä ja tuoksuista liharuokaa.

Istuin mukaan maistamaan!

Kyllä oli mukava tunne päästä kotiin, Alanyaan...liki tuhannen ajokilometrin jälkeen!

Kiitos kaikille mukana olleille, erityisesti maailman parhaalle kuskille!

.

Karusta ja kuivasta maasta puskee elinvoimaista vihreää, jotain liljoja?

 Kaamosmasennus ilman kaamosta.

Eilen oli jo kolmass päivä, ettemme rannalle jaksaneet.
Ja ensi viikolla pitäisi   kuulemma olla viileää ja sateista.
Sopisiko paremmin mielialaan?
Nyt on ollut yli kolmeakymmentä astetta lämmintä ja kirkaskilletteistä aurinkoa...ihan ilman kirkasvalolamppuja.
Joten niittenkin teho todistettu +- nollaksi

Nyt sunnuntaina harmaata, navakkaa puuskittaista tuulta.
Ilmassa lentelee kaikkinaista roinaa.
Hiekka narskuu hampaissa.
Puiston puut taipuvat luokille.
Pyykit piti ottaa parvekkeelta sisään jotteivät karkaa.

Helikopteri lennättää vesisäkkiä vuorille. Siellä taitaa palaa.
Lämminträ 25 astetta, salamoita ja jyrinää.

Kotikirkkoon.
.....................................................

Päivän Sana

Herra vahvistaa sen miehen askeleet, jonka tie hänelle kelpaa. Jos hän lankeaa, ei hän maahan sorru, sillä Herra tukee hänen kättänsä. Ps. 37:23-24 (KR33/38)

 

Aika valuu sormien välistä, vilistää omia aikojaan.
En ehdi  mukana pysyä.

Aamiaista yhdentoista pintaan.
Uumoilua puoli yhteen.
Miettimistä, että tekisikö mitäään...yhteen.
Sitten valmiiksi pakattu rantakassi jää ovenpieleen ja menemme muuten vaan talsimaan.
Ja hikisinä olemme kotona tuntia ennen Alanyan suomalaisten tietokilpailua...että missäs välissä söisi pyttipannua ?

Täällä olon tämänkertainen puoliväli  20.10

_________________

Tuokiokuvia