Maanantaina 5.11. piti herätä aamukuudelta, ei ollenkaan ihmisten aikaan.
Tavarat olimme laittaneet reppuun jo edellisiltana.
Kahvit töräytin lähtiäisiksi, jottas edes hiukan hereillä olisimme.
(Normaalisti nukumme kymmeneen).
Aurinko paistaa killitteli, lämmintä reilut 20 astetta aamutuimaan.
Vuokrattu kymmenen hengen pikkubussi kurvasi piirulleen ajallaan portille, jossa odotimme jo naapuripariskunnan kanssa.
Ja eikun matkaan, neljän suomalaispariskunnan voimin ja iloisin mielin.
Turkki heräili kukonlauluineen ja seitsemäksi kouluun rientävine lapsineen.
Matka taittui yli vuorien kiemurtelevia kuivia serpentiiniteitä.
Maisemat alas merelle olivat huikaisevan upeita, eikä aina oikein uskaltanut kurkkiakaan.
Meri turkoosina kimalteli rauhallisena omassa majesteettisuudessaan.
Vuorten rinteillä aluskasvillisuus oli niukkaa, kanervan tapaista varpua havupuitten juurella.
Suuntasimme kohti meren rannalla sijatsevaa Mersiniä, josta varasimme vaatimattoman hotellin tukikohdaksi, kolmeksi yöksi.
Majoittumisen jälkeen lähdimme pienelle iltakierrokselle, janoa sammuttamaan aluksi.
Pöytään kannettiin pähkinöitä ja hedelmiä, joita lievän ihmetyksen vallassa mutustelimme.
Laskun saatuamme syntyi melkoinen rähinä.
Laskuun oli oman tilauksemme lisäksi lisätty kaikki pöytään kannettu ylimääräinen.
Suomalaissisulla puolustimme oikeuttamme maksaa ainoastaan tilaamamme.
Lähes käsirysyn jälkeen pyysimme poiliisia paikallle, kun henkilökunta turkkilaistemperamentilla huitoi, kiljui ja uhkaili.
Lopuksi kompromissina maksoimme suurimman osan ylimääräisistä, ettemme päätyneet putkaan!
Aamupalan jälkeen suuntasimme Tarsokseen, Paavalin jalanjäljille:
-kirkko, kaivo ja roomalainen tie.
-kirkko, kaivo ja roomalainen tie.
Tutkailimme ikivanhoja kortteleita, kapeita kujia, basaareita...mausteista lämmintä tuoksua.
Kohti yllätyksellistä Adanaa.
Löysimme autolle parkkipaikan maailman vanhimman kivisillan kupeesta, kadun varrelta.
Autosta lähtiessämme otin painavan repun selkääni, jostain kumman syystä.
Mitään pysäköintikieltoa emme nähneet.
Lämmintä oli liki kolmekymmentä astetta ja verkalleen kuljimme vanhoja kauppakujia ihmetellen.
Löysimme lounaspaikaksi paikallisen lokantan, jossa keittiössä tutustuimme tarjolla oleviin ruokiin.
Jugurttia, keittoa, riisiä ja imami bayldiä, täytettyä munakoisoa, herkkuani.
Koko kahdeksan hengen seurueen lounas maksoi 60 TL, noin 26 €.
Adanan kuusitorninen moskeija kimalteli auringon paisteessa, joen pintaan heijastellen.
Uudessa kauppakeskusksessa piipahdimme.
Kesäisessä säässä jatkoimme matkaa hiljalleen autolle päin, äänekkään ja vilkkaan liikenteen seassa yli katujen loikkien.
Autoa ei näkynyt, poliiseita kylläkin...ja lava-auto, johon hinattiin poiskyydittäviä autoja.
Kadun varteen oli ilmestynyt pysäköinnin estäviä oransseja tötsiä.
Siinä sitten setvittiin ja setvittiin ja setvittiin.
Poliisi ei osannut englantia, meistä kukaan ei tarpeeksi turkkia!
Kadun reunakiveyksellä istuskelimme liki kolme tuntia.
Adanan liikennekaaos siinä silmiemme edessä velloi, tyyttäili,
illan hiljalleen hämärtyessä ja viilentyessä.
Lopulta dolmuksella lähdimme kuuden hengen voimin takaisin Mersiniin, kahden miehen jäädessä Adanaan hotelliin yöksi.
Seuraavana aamuna miehet huomasivat hotellia vastapäätä poliisiaseman, jonne suuntasivat.
Kiitos paikallisen poliisipomon, asiat etenivät vauhdilla ja "turistit" pääsivät lähtemään, poliisikyydillä alkuun!
Auto saatiin lunastettua siirtomaksulla karanteenista ja miehet palasivat Mersiniin
kahdenkymmenen tunnin jälkeen!
Takaisin lähtöaamuna pisarteli, taivas oli muttunuut harmaaksi.
Tien pinta oli sateesta liukas, auton renkaat sileät.
Vuorten ylitys jännitti.
Miten semmoisissa kiemuroissa auton saa pysymään tiellä.
Entäs vastaan tuleva, raskas liikenne.
Ylämäkeen juuttui ensin edellämme ajanut rekka.
Sitten vastaan tulevalla puolella ulkokurvissa auto oli suistunut tieltä, perävalo vaan näkyi.
Seuraavaksi kuorma-auto ynnä useampi henkilöauto oli kolaroinut.
Jossain kohdassa vastaan tuli rekka vasenta laitaa!
Vesisade yltyi, näkyvyys liki olematon.
Kiitos Herralle ja taitavalle kuskille, että vuorten ylitys päättyi kohdallamme onnellisesti!
Viimeisen pysähdyksen teimme Anamurissa.
Rankkasateessa parkkeerasimme auton lokantan ovelle ja hyppäsimme ovesta sisään.
Ravintolan katto vuoti, mutta kuivakin pöytä löytyi.
Ja hyvää syömistä saimme.
Henkilökunnalla oli oma laakea yhteinen metallivati, jossa herkullisen näköistä ja tuoksuista liharuokaa.
Istuin mukaan maistamaan!
Kyllä oli mukava tunne päästä kotiin, Alanyaan...liki tuhannen ajokilometrin jälkeen!
Kiitos kaikille mukana olleille, erityisesti maailman parhaalle kuskille!
.
