perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pääsiäisajan muisteluksia

Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.
Jes. 53:4-5 (KR33/38)
..............................................................

Kolmekymmentäkaksi vuotta sitten pääsiäisen aikoihin Jeesus hiljaa tuli elämäämme.

Olin kotiäitinä tuolloin neljän lapsen kanssa.
Olimme pari vuotta aiemmin muuttaneet Tuusulaan omakotitaloon.
Televisiossa pyöri elokuva "Viimeisellä rannalla".
Se kertoi ydinlaskeumasta ja kuinka Australia oli viimeinen säästynyt.
Laskeuma oli lähestymässä ja äideille jaettiin neuvoloissa kuolemapillerit.
Voisi antaa lapsilleen ennen laskeuman tuloa.
Pelko ja ahdistus kouri sydäntäni: entäs jos olisi vastaava tilanne?

Naapuritaloon muutti samoihin aikoihin uusi lapsiperhe.
Meille alkoi ilmestyä Hyväpaimen- lastenkirjoja ja hengillisiä julkaisuja.
Jurppi.
Ahdasmielistä porukkaa.
Onhan lapsille paljon parempiakin kirjoja.
Äiti Aila alkoi pyydellä iltaisin lenkille.
Jutut kääntyivät väistämättä Jumalaan.
Sanoin, että mulla on tosi hyvät välit Jumalan kanssa.
Se ei vaivaa mua enkä minä sitä!
Ja sitten vielä Jeesustelut.

Lenkkikaveriksi tuli vielä yksi Ritva lisää.
Tähtitaivasta illan pimetessä katselin ja tuumailin.
Jeesuskoukkuun olin jäänyt.
Ei ollut enää minkään merkkistä rauhaa.

Ritva kertoi miehensä käyvän toisille miehille kertomassa kolmessa osassa Johanneksen evankeliumia ja miehiä tuli uskoon.
Kysyin kotona, että voisko meillekin, johon Mies, että joo, joskus.
Siltä istumalta soitin ja pyysin tulemaan.
Tulivat.
Illan päätteeksi kehottivat meitä polvistumaan ja pyytämään Jeesusta sydämeemme, jottas uskoon!
"Ei taatusti mennä polvilleen", vastasin.
Seuraavana iltana sovimme menevämme heille toista osaa kuulemaan.
Siinä nukkumaan ruvetessa sanoin, että jospa salaa rukoiltaisiin, meni syteen taikka saveen.
Jos Mies silleen ääneen, olisin sitten samaa mieltä.
Rukoili, jotenkin, että jos olet Jeesus todellinen, niin todista se ja muuta meidät!
Anteeksikin siinä pyyteli!
Ajattelin, että kyllä pitää olla rohkea mies, kun ääneen rukoili!
Ensimmäisen kerran osoitti rohkeutta menemällä kanssani naimisiin.

Kerrottiin sitten seuraavana iltana, mitä olimme salassa tehneet.
Sanoivat meidän tulleen uskoon, johon kipakasti väitin vastaan, kun ei tuntunut miltään, ei taivaan kellot kilisseet eikä edes salamoinut.
Ja nytkö sitten piti rakastaa Jumalaa?
Sanoin, etten rakasta.
Enhän edes sitä tunne!

Mutta vastaus olikin lohdullinen.
Ei tarvinnut alkaa pakertaa rakkautta Jumalaan, koska raamatussa sanotaan:
"Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi".
Joten antaa nyt sitten Jumalan rakastaa, jos vaikka saisi jotain aikaan.

Kaksi asiaa tapahtui hetimmiten.
Elokuvan aiheuttama pelko ja ahdistus hävisi kokonaan.
Raamattua aloin lukemalla lukea ja tutkia.

Ja Jumala rakasti.
Puolen vuoden kuluttua uskoin meidän tuolloin tulleen uskoon.
Näin sen raamatusta.

Ja edelleen rakastaa, varauksetta.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Käsi tavoitti tyhjää

Puoliunessa aamulla käsi haparoi sängyn reunan yli.
Tavoitti  tyhjää.
Elli ei ollutkaan siinä, kämmeneen sopivine päineen, silkinhienoine pikku korvineen.
Ei noussut "kissankäpälillään" sängyn reunaa vasten herättämään, häntä vimmatusti heiluen.

Turkissa!
Ellihän on kotona Suomessa, hoidossa.
Ja ikävä alkoi soitella sielun tummia kieliä.
"Niin pieni on kannel mulla."

Äidille soitin ja Ukko sekä Taimi olivat virpomassa.
Taimi reippaana tuli puhelimeen, mutkaton tempperamenttipakkaus.
Vaan Ukko ei tullut, ei puhu.
Itkuikävä jo oli tullut, kun oli meillä tyhjässä kodissa käynyt.

Elsaa, Eevaa, Onnia ja Onervaa näkee ja kuulee skypessä.
Siitä kiitän!

Alanyan suomalaisten kotikirkossa sitten runo kirkassilmäisistä lapsista.
Itkuun sieluni saviruukun  aukosta tirahdin, salaa.
Ikävä soitteli särkynyttä.
"En millään murtunut ois"..

Haparoin kohti suurta "särkyneen soiton virittäjää", lohduttajaa.
Itkut nielin mykkyrälle sinne jonnekin, piiloon.

Palmusunnuntai.
Kärsimystie ja ylösnousemus, Jeshua.
Kaiken korjaava ja hyvittävä rakkaudellinen  Jumala.


Kämmenellään kuitenkin on lupa itkeä ja saada täydellinen lohdutus.
Jokaisen.

Nyt jo lohdutettu, hyvillä mielin.
Kesäisessä säässä!

...................................................................................................

Ja kun hän jo oli lähellä, laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: "Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!"
Luuk. 19:37-38 (KR33/38)